Jännä, miten eri ihmiset reagoivat eri tavoin jonkun/jonkin menetykseen. Toiset heittäytyvät syömättömiksi, toiset eivät puhu mitään pitkiin aikoihin. Kai tämäkin on kiinni persoonallisuudesta. Siitä, kuinka paljon on tottunut puhumaan henkilökohtaisia asioitaan läheisille ihmisille.

Itse olen ihan hiljaa. Vetäydyn kuoreeni. Pienen hetken kuluttua kerron, kuinka mukavaa oli tänään pyöräillä, kun en joutunut kertaakaan laittamaan ketjuja paikoilleen ystäväni pyörästä. Sitten taas hiljaa. Tuijotan jonnekin kauas - kuin true irkkaaja, yhtä tyhjä katse silmilläni. Tämä on keinoni suojautua kovaa maailmaa vastaan: ollaan hiljaa, ei näytetä heikkouttaan. Kun kyyneleet ehtivät silmiin, käännetään päätä muualle, tai mennään paskalle (anteeksi) hiukan tavallista pidemmäksi aikaa. Sitten taas muiden ihmisten joukkoon istumaan hiljaa, ja puhumaan huomisen sääennusteesta. Vasta myöhemmin itketään, näytetään sille rakkaalle pehmonallelle se pieni kolo, joka ilmestyi jonnekin sisälle, sydämen tienoille. Mitä sitä nyt ajattelisi.

PS. Jutun pointti: kanimme kuoli tänään.